Suruyhmässä ja laskeutumista varovaisin askelin vanhuuteen

Valitsin itselleni sunnuntaiksi sopivan tilaisuuden kotikyläni kirkossa.

Rajamäen Mieslaulajat ja naiskuoro Mystica pitivät yhteisen kevätkonsertin kirkossa, missä on hyvä akustiikka. Kuorojen ohjelmisto nyt ei ollut mielestäni mitenkään keväinen mutta onhan se ymmärrettävää että ei kirkossa voikkaan keväästä enemmälti riehaantua. Yleisöäkin olisi mahtunut puolet enemmän kun oli paikalle saapunut, johtuikohan yleisön vähyys heikosta informaatiosta. 

Tilaisuus herkisti mieleni muistelemaan niitä monia tilaisuuksia missä olimme yhdessä mieheni kanssa. Laulajissa olikin suurin osa samoja miehiä kun silloin 1970-2005 jolloin Mattikin oli mukana. 

Onhan mieskuorolaulu aina niin mahtavan juhlallista, siihen ei kyllästy milloinkaan. Huolestuttavaa vaan on kuorolaisten keski-ikä joka tässäkin kuorossa on melko korkea, onhan nuorinkin laulaja jo 50v. täyttänyt, missä ovat nuoret miehet ? Jatkuuko kylässämme kuorolaulu perinne..... tuntuu vähän heikolta ! 

Jäin kuitenkin kaipaamaan seurakunnan  osuutta konsertti-illassa, olisin toivonut pientä hiljentymistä ja lyhyttä iltarukousta tilaisuuden päätteeksi.

Seurakunnan järjestämässä "sururyhmässä" käyn edelleen joka torstai-iltana. Koen ryhmässä olon erittäin puhdistavaksi ja huomaan muutokset mieleni kiemuroissa muuttuvan valoisampaan suuntaan. On helpottavaa tavata ja vaihtaa kuulumisia muiden surutyötä tekevien kanssa, vertaistuki on tässäkin muodossa hyvin toimivaa. Lohtua elämään tuo illan päätteeksi kuultu SANA, yhdessä lauletut virret ja hengelliset laulut.

Kevään viipyessä olen saanut pysähtyä kuuntelemaan omaa sisintäni ja tuntemuksiani entistä enemmän ja mielenikin on seestynyt niin että itse huomaan tulleeni "rauhallisemmaksi". Enään ei tarvitse aina "suorittaa" vaan voi pysähtyä mietiskelemään kun siltä tuntuu. Onkohan tämä nyt sitä tulevaa vanhuutta ja luopumista ?

Yhä useimmin tulee mieleen USKO ja tuonpuoleinen elämä.

Vieläkään ei tunnu olevan tarpeeksi aikaa olla yksinään; puhelin soi yhtenään ja ulko-ovi käy tiheään tahtiin. Aika kuluu siivillä eikä käy pitkäksi, viikot sujattavat, tuntuu että aina on viikonloppu :)

Ei vieläkään tee mieli mihinkään eläkeläisryhmän toimintaan mukaan, olenkin päättänyt sitten lähteä heidän joukkoonsa kun tunnen olevani yksinäinen, nyt en sitä vielä ole.

Jos oikein kuuntelen sisintäni niin seurakunnan ryhmät kiinnostavat jo pikkiriikkisen. Messussa käydessäni olen huomannut että kirkonmenot ovat suuntautuneet yhä enemmän yhdessä suorittamiseen, seurakunnan jäsenet osallistuvat avustaen toimitusta. Tuntui että kaikki on yhtä perhettä ja kaikki tunsivat toisensa.

Onkohan tämä nyt sitä laskeutumista vanhuuteen ?