Voi miten kaunis.... sydämen muotoinen...... iloa suruun....
Mieheni työpaikalta tuli tänään esinainen tuomaan osanotto tervehdyksen heiltä kaikilta..... ja kukkia minulle tuomaan vähän iloa päivääni....
Anne-pomon lämmin osanotto ja kauniit kukat ......tuntui kuin Matti olisi ollut läsnä....
Tänään onkin ollut varsinainen "itkupäivä". Yksinomaan normaali kaupassa käynti oli yhtä itkua kun aina tuli tuttuja ja ystäviä vastaan ja kaikki kapsahtavat kaulaan, osaaottaen ja muistellen menneitä aikojamme.
Päivän päätteeksi puuhastelin hiukan puutarhassakin, se olikin tehokasta terapiaa sielulleni.
Syysleimujen ja liljojen tuoksu on huumaavaa, aurinkoinen päivä, kaikki vihertää vielä, kesä jatkuu.... elämä jatkuu...
24.8.2012
23.8.2012
Surun aikaa
Lämmin kiitos kaikille teille blogiystäväni !
Henkisesti voimani ovat hiipuneet, en ole jaksanut kirjoitella enkä pitää yhteyttä ystäviini. Haluan olla suruni ja kaipaukseni kanssa yksin, rauhassa...kynttilän liekkiä tuijottaen ja kuunnellen musiikkia,
Toisaalta... aina on hyvä tunne kun lastenlapseni piipahtavat, soittavat ja huolehtivat "mammasta" ja herättävät minut jostakin syvältä nykyhetkeen, elämä jatkuu...
Puutarhassa on hyvä työskennellä, käyskellä ja vaan oleilla pihakeinussa. Aivan kuin puutarha hoitaisi minua, tunnen voimaantuvani. Nautin suuresti kukka- ja värirunsaudesta, puutarhasta on suru poissa.
Postin tuomat kirjeet masentavat; onhan ne osoitettu kuolinpesälle, se on sananakin hirviö. Tulee laskuja ja pankkien ohjeita miten pitää vainajan raha-asioita hoitaa. Tämä kaikki tulee aivan liian äkkiä kuolin-/hautauspäivän jälkeen,
En millään jaksa heti tilata virkatodistuksia ja laatia valtakirjaa pankkiasioiden hoitoon.
Vaikka olinkin "valeomaishoitaja", niin täytyy tunnustaa että se oli raskas rooli. Huomaan sen nyt jälkeenpäin miten uupunut ja univelkainen olinkaan..... olen nyt nukkunut paljon, aluksi useita "päikkäreitä" päivässä ja vähintään 8 tunnin yöunet.
Mielialani ovat alkaneet vaihdella, välillä on voimakas ikävän tunne, hetken päästä
olen vihainen jäädessäni tänne yksin elämään ja viime päivinä olen jopa osanut nauttia yksinolosta. Itku on herkässä.Tänään tunsin kiitollisuutta luojalleni siitä, etten joutunut omaishoitajana elämään vuosia niinkuin moni iäkäs tuttavammekin on joutunut suoriutumaan yli omien voimavarojensakin, olisinkohan jaksanutkaan.....
Kiitollisuudella kertaan iltaisin mielessäni kaikki päivän mittaan tapaamieni ystävien ja tuttavien osaaottavat ja voimia toivottavat tervehdykset. Tuntuu että he
kaikki aidosti myötäelävät kanssani. Myöskin fb-kaverien empaattiset tykkäämiset ovat helpottaneet oloani yksinäisyyden hetkinä.
Päivien tärkein kaverini on kieltämättä Kyttä-koiramme, joka vie säännöllisesti minut ulkoilemaan, luontoon, satoi tai paistoi. Reippaan lenkkimme jälkeen tämä raihnainen vanha ja väsähtänyt ihminen jaksaa selviytyä kaikista arkipäivän askareista ja velvoitteiusta. Ei voi olla surullinen kun koira on aina iloinen ja vilkas, osoittaen kaikilla keinoillaan miten tärkeä kaveri sille olen.
Henkisesti voimani ovat hiipuneet, en ole jaksanut kirjoitella enkä pitää yhteyttä ystäviini. Haluan olla suruni ja kaipaukseni kanssa yksin, rauhassa...kynttilän liekkiä tuijottaen ja kuunnellen musiikkia,
Toisaalta... aina on hyvä tunne kun lastenlapseni piipahtavat, soittavat ja huolehtivat "mammasta" ja herättävät minut jostakin syvältä nykyhetkeen, elämä jatkuu...
Puutarhassa on hyvä työskennellä, käyskellä ja vaan oleilla pihakeinussa. Aivan kuin puutarha hoitaisi minua, tunnen voimaantuvani. Nautin suuresti kukka- ja värirunsaudesta, puutarhasta on suru poissa.
Postin tuomat kirjeet masentavat; onhan ne osoitettu kuolinpesälle, se on sananakin hirviö. Tulee laskuja ja pankkien ohjeita miten pitää vainajan raha-asioita hoitaa. Tämä kaikki tulee aivan liian äkkiä kuolin-/hautauspäivän jälkeen,
En millään jaksa heti tilata virkatodistuksia ja laatia valtakirjaa pankkiasioiden hoitoon.
Vaikka olinkin "valeomaishoitaja", niin täytyy tunnustaa että se oli raskas rooli. Huomaan sen nyt jälkeenpäin miten uupunut ja univelkainen olinkaan..... olen nyt nukkunut paljon, aluksi useita "päikkäreitä" päivässä ja vähintään 8 tunnin yöunet.
Mielialani ovat alkaneet vaihdella, välillä on voimakas ikävän tunne, hetken päästä
olen vihainen jäädessäni tänne yksin elämään ja viime päivinä olen jopa osanut nauttia yksinolosta. Itku on herkässä.Tänään tunsin kiitollisuutta luojalleni siitä, etten joutunut omaishoitajana elämään vuosia niinkuin moni iäkäs tuttavammekin on joutunut suoriutumaan yli omien voimavarojensakin, olisinkohan jaksanutkaan.....
Kiitollisuudella kertaan iltaisin mielessäni kaikki päivän mittaan tapaamieni ystävien ja tuttavien osaaottavat ja voimia toivottavat tervehdykset. Tuntuu että he
kaikki aidosti myötäelävät kanssani. Myöskin fb-kaverien empaattiset tykkäämiset ovat helpottaneet oloani yksinäisyyden hetkinä.
Päivien tärkein kaverini on kieltämättä Kyttä-koiramme, joka vie säännöllisesti minut ulkoilemaan, luontoon, satoi tai paistoi. Reippaan lenkkimme jälkeen tämä raihnainen vanha ja väsähtänyt ihminen jaksaa selviytyä kaikista arkipäivän askareista ja velvoitteiusta. Ei voi olla surullinen kun koira on aina iloinen ja vilkas, osoittaen kaikilla keinoillaan miten tärkeä kaveri sille olen.
19.8.2012
Siunaustilaisuus
Aihe oli esillä 4:n sairasteluvuosien aikana ja aina tulimme siihen lopputulokseen ettei viimeisestä maallisesta matkastamme tehtäisi mitään "sirkusta" vaan saattamassa olisivat vain ja ainoastaan läheiset eli oma perhe ja itse tilaisuuden tulisi olla mahdollisimman koruton ja helppo meille omaisille.
Viimeisinä sairaalassa olo päivinään hän ei halunut edes ilmoittaa muille sukulaisille sen hetkisestä tilanteestaankaan ja kun hänen ainoa veljensä soitti niin hän esitti monin verroin pirteämpää kuin todellisuudessa oli eikä veli kyllä kysellytkään vointia, ihmetteli vain miksi "veljmies" on sairaalassa.
Sovimme yhdessä lasten kanssa että ei ilmoiteta suruviestiä sukulaisillekaan, vaan pidetään siunaustilaisuus vain oman perheen läsnäollessa, näin toteutetaan vainajan viimeisin toivekin.
Päätimme myöskin kantaa papan arkku hautaan itse, jos se vain on mahdollista.
Valitsimme tyttäreni kanssa hautaustoimistossa arkun ja sovimme tilaisuuden ajan- ja yksityiskohdat. Olimme päättäneet tehdä kukkalaitteetkin oman puutarhan kukkasista, myöskin arkkulaitteen tyttäreni oli luvannut sitoa pihamme kukista.
Pappi otti alkuviikosta yhteyttä sopien tapaamisen kanssani. Lopullinen siunaustilaisuuden ohjelma lyötiin lukkoon ja jäin hyvin turvalliselle ja hyvälle mielelle koska pappi lupautui jopa kantamaan vainajaa meidän kanssamme.
Kun tyttäreni aloitteli kukkalaitteiden sidonnan, tulivat molemmat lapsenlapseni käväisemään ja kuinka ollakaan he halusivat yrittää tehdä itse oman laitteensa ja hyvinhän se onnistui meidän "oman floristin" opastuksessa. Voi miten tuntui hyvältä seurata heidän aitoa innostusta ja paneutumista tehtävään ja varmaan tytöillä oli hyvä mieli itselläänkin kun saivat laskea papan haudalle omat kukat.
Itse siunaustilaisuus oli lämminhenkinen ja aito. Kanttori soitti kauniisti Albinonin Adagion ja lauloi meille Matkamiehen virren. Emme olisikaan pystyneet itse osallistumaan virsien lauluun koska suru oli niin syvää ja itketty paljon.......
Voi miten kauniin puheen pappi piti meille, lohduttain ja toivoa luoden.
Kappelin kellot eivät toimineet, suntion yrityksistä huolimatta mutta kuinka ollakaan, ukkonen jyrähteli juuri sopivasti pilvissä, mielestäni jyrähtely olikin sopivampi "kuolinkellot" miesvainajani viimeiselle matkalle.
Siunaustilaisuuden jälkeen menimme yhteiselle "muistolounaalle" kirkonkylälle, meille oli varattu kabinetti , että saimme olla "kuin kotonamme". Jokainen sai varata mieleisensä annoksen jälkiruokineen. Kynttilät pöydässämme muistuttivat muistotilaisuudesta mutta muuten meidän mielialamme nousivat vähitellen eikä meitä enään itkettänyt, nautimme hyvästä ruuasta ja yhdessäolosta.
Mieheni, isämme ja isoisämme saattaminen viimeiselle matkalle oli onnistuneesti takanapäin, siirtyen meidän kaikkien sydämiimme muistojen joukkoon.
Tilaisuuden onnistumista kuvaa hyvin se että nuorin perheenjäsenemme lausui ääneen ajatuksensa; "tällaiset hautajaiset minäkin haluan sitt´joskus". Mielessänii yhdyin hänen mielipiteeseensä.
17.8.2012
Viimeinen yhteinen päivämme
Aamun valjetessa yritin tavoittaa miestäni mutta hän ei edelleenkään vastanut puhelimeen. Minulle tuli vahva tunne että nyt on kiire sairaalaan.
Koiran kanssa "pikalenkki" ja seuraavaksi taas puhelimeen, lopulta soitin hänen omalle hoitajalleen ja sain kuulla mieheni voinnin huonontuneen taas eilisestä huomattavasti.
Hän oli yöllä ollut erittäin rauhaton ja olikin repinyt kaikki piuhat, ilmoittanut ärtyneenä haluavansa lähteä kotiin heti. Lääkäri oli määränyt annettavaksi rauhoittavaa lääkettä ja luvan laittaa potilas lepositeihin. Aamuyö olikin ollut rauhaisampi ja aamulla hän oli mennyt tajuttomaksi. Hoitaja kehoitti tulemaan pikaisesti jos haluaa vielä hyvästellä.
Lähdin heti taxilla, en halunnut herätellä vielä tyttöjä ja haluin varmistaa itse tilanteen kun en millään uskonut hoitajan kertomaa tajuttomuutta todeksi, se ei vaan mennyt jakeluuni, eihän hänen tilanteensa voi näin äkisti muuttua.
Näky oli karmea, lepositeiden vuoksi. Hänellä oli toinen käsi vapaana ja kun kysyin häneltä kuuletko puheeni; hän puristi kättäni, ihan voimakkaasti.
Juttelin hänelle ja rauhoitin häntä, ettei ole mitään pelättävää...
Hän oli toisinaan jossakin muualla (tajuton) mutta kun pyysin hänen avaamaan silmänsä niin hän avasi ne, kuitenkin katsoen vain kattoon aivan kuin ei olisi nähnyt mitään. Jatkoin juttelua pitäen häntä kädestä ja tunsin selvästi käden otteesta että hän kuuli kaiken puheeni, reakoiden puheeseeni pienellä puristuksella.
Hän vei käteni voimakkaasti lepositeen päälle ja painoi voimakkaasti, vatmaankin side painoi jo entisestään kipeää vatsaa. Pyysin hoitajaa poistamaan siteet. Hän sanoi jälleen ihan selvästi että "Hyvä".
Hengitys oli käynyt vaikeaksi vaikka hänelle annettiin lisähappea. Jokaisen kahden tunnin välein hän valitti ääneen, joten hänelle annettiin voimakkaita lääkkeitä pistoksena suoraan lihakseen.
Hälytin kaikki lapset paikalle ja kerroin mikä on Pappamme tilanne. Poikammekin ehti vielä käydä katsomassa isäänsä. Koin huonoa omaa tuntoa kun olin sanonut hänelle että tämä sairaalajakso on vain välitilanne, kohta hän taas virkistyy ja tulee kotiin, tulette sitten käymään, ettei tarvitse välttämätta tulla sairaalaan.
Molemmat lapsenlapseni olivat koko iltapäivän kanssani sairasvuoteen vierellä, kehoitinkin heitä lähtemään kotiin kun itse jään yöksi sairaalaan. Hoitaja olikin luvannut viereisen pedin minulle ja luvannut tuoda pyjaman ja hammasharjankin.
Saimme empaattisen kohtelun hoitajilta, he huolehtivat meidänkin hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Lääkärikin käväisi potilaan luona tiedustellen meiltä että olemmeko tietoisia tilanteesta, olimmehan me, hoitaja oli kertonut kaunistelematta ettei mieheni varmaankaan nää enään huomista.
Hyvästelin hänet lopullisesti.
Mieheni hengityskin tasaantui eikä hän liikuttanut enään jalkojaan eikä käsiään.
Nyt hän oli jo jossain kaukana missä ei enään ole yhteyttä meihin ihmisiin.
Hänelle annettiin edelleen kipulääkettä pistoksina. Yöhoitaja kävi luonamme useasti vain katsomassa ja vahvistaen myötäeläen vointiani.
Valmistauduin nukkumaan, en kuitenkaan saanut unta vaan kuuntelin hänen hengitystään ja jätinkin yövalon palamaan että nään hänet koko ajan.
Hitaasti hengitys vaan hidastui ja ikäänkuin keveni, rinta ei noussut enään ...
oli pitkiä hengityskatkoksia. Nousin ylös hänen viereensä. Heikko syke tuntui vielä... hän veti vielä muutaman harvan hengityksen ja sitten hän vai hiljeni...
nukkui kauniisti ikiuneen.
Katsoin vaistonomaiseti kelloa se oli 23,35. Soitin hoitajan paikalle..hän kutsui lääkärin tekemään asianmukaiset tutkimuksensa, todetakseen kuoleman.
Odotellessamme ilmoitin kaikille lapsilleni ja lastenlapsille surusanoman.
Lastenlapsi tuli pikaisesti takaisin, turvakseni.... yöhoitaja oli kanssamme koko ajan lohduttaen ja samalla kertoen heidän toimintatavoistaan vainajan hoidossa.
Vaikka olimme tehneet surutyötä kaikkiaan 4 vuotta, tämä tuli niin äkkiä ja on niin lopullista ja lohdutonta
Tämä päivä oli myöskin 47. hääpäivämme.
11.8.2012
Syöpä ärhäköitynyt :(
Muutama kesäinen päivä vietettiin leppoisan yhdessäolon merkeissä. Tosin mieheni tarvitsi apuani entistä enemmän, joten tein arkiaskareeni sillä aikaa kun hän lepäili sohvalla elokuvaa katsoen. Olenkin antanut itselleni "valeomaishoitaja" tittelin koska en ole vielä hakenut kunnaltakaan omaishoitajan avustusta.
Toisaalta potilaani on henkisesti täysin kunnossa ja kun on horoskoopiltaan härkä niin epäilen asian myöskin loukkaavan hänen itsetuntoaan kun on aina saanut päättää itse asioistaan ja tullut omin avuin elämässään toimeen.
Olen huolestunut hänen tupakoinnistaan kun hän ei ole edes halunut vähentää päiväannostaan, vaikkakin sairaalassa olo päivien aikana joutui olemaan ilman pahettaa, luulinkin että moinen tapa jäisi "pakkolakolla" pois kokonaan mutta ei vaan jäänyt.
Lauantaiaamuna herätessämme hyvin nukutun yön jälkeen, järkytyimme molemmat miehelleni tulleesta turvotuksesta. Tosin ihmettelin tosi paljon ettei hän heräillyt yön aikana ?
Soitin jälleen Hyvinkään päivystykseen ja kehoittivat tulemaan vastaanotolle. Mieheni jalat olivat menettäneet voimiaan ja liikkuminen oli huteraa joten tilasin sairasauton jonka saamiseksi täytyi käyttää vähän tilanteen ylikorostamista. Lähdin mukaan, yllätyin kun ensihoitajat ilmoittivat että heillä on määräykset viedä potilas oman kunnan päivystysläärille joka päättää potilaan jatkohoidosta. Niinpä saimme ensimmäiset kokemukset kuntamme uusista päivystystiloista jotka olivatkin upeat, ilmastointikin aivan huipussaan nimittäin ulkosalla oli kesän kuumin päivä + 28 astetta.
Lääkäri oli nuori mieshenkilö joten jäinkin mieheni "turvaksi" koko päivän ajaksi.
Onneksi älysin ottaa mukaan lääkeluettelon lääkkeistä joita miehelleni oli määrätty ja jouduinkin muistuttamaan useasti, päivällä otettavasta tulehduslääkkeestä.
Pinen kakistelun jälkeen lääkäri sai myöskin aluesairaalasta potilastiedot ja hoidot nesteenpoistoon voidaan alkaa. Saattelin mieheni vielä osastolle jonne hänet otettiin koska nesteenpoistolääkitys hänen tilanteessaan oli turvallisinta tehdä valvotusti.
Seuraavana aamuna osastolta soitettiin ja pyydettiin tuomaan Menieri-tautiin määrätty lääke koska osatolta sitä ei löytynyt, myöskin mieheni oli puhelinyhteydessä ja lupasin lähteä seuaavalla bussilla kohti kirkonkylää.
Potilas vaikutti pirteältä kuitenkin valittaen voimiensa hiipuvan edelleen. Hänet sijoitettiin 4:n hengen huoneeseen ja muut huoneessa olijat olivat vielä huonommassa kunnossa eikä hänellä ollut oikein juttukaveria.
Hoitajat olivat mukavia ja aina tarvittaessa paikalla.
Muistutin heitä tulevalla viikolla aluesairaalassa varatuista labra-kokeista ja TT-kuvauksesta, lupasivat hoitaa kyyditykset ja muut.
Järkytyin vahvasti kun kuvauspäivän illansuussa menin osastolle, mieheni istui pyörätuolissa ja kertoi odottavansa hoitajaa joka auttaisi vc:ssä käynnissä.
Yritinkin auttaa mutta en osannut.... pakko oli todeta että ei ollut tekniikka hallussa. Samalla siihen tuli keski-ikäinen hoitotäti joka avusti ja sanoa töksäytti happaman näköisesti että miehenne pyysi teitä turvakseen????
Siitä eteenpäin selvisin potilaan kanssa huoneeseen ja sain hänet kiepautettua pyörätuolista vuoteeseenkin.
Yleiskunto oli laskenut mahdottoman paljon entisestään.
Seuraavan päivänä menimme osastolle ja vuode oli tyhjä. "Akvaariossa" istui muutama hoitaja, kysyimme missä omaisemme on kun vuode oli jo sijattukin... Nuori ja virallisen tärkeä tyttö ilmoitti että hänet on viety aluesairaalan päivystyspolille, no ei muuta kun jatkamaan Suvin kaa matkaa.
Matkalla ihmettelimme miksi ei kukaan ilmoittanut meille muutosta, olinhan tottunut aluesaaran kanssa erilaisesta potilaan infosta omaisille. Päätin tehdä kyselyn asiasta osastonhoitajalle vaikka ei se meidän kokemusta muuta paremmaksi mutta ehkä nuori uraansa aloitteleva hoitaja oppii huolellisemmaksi.
Aluesairaalan polilla oli empaattinen vastaanotto ja hoitaja saatteli meidät mieheni paarin viereen. Hoitaja kertoi myöskin että tulehdusarvot olivat nousseet yli 300, niin että vaihtavat lääkkeen ja potilas jää osastolle. Emme voineet olla ahtaissa tiloissa kauaa kun lääkäri ja hoitaja tekivät työtään, potilaankin tilanne oli entisestään heikentynyt. Hän oli erittäin väsynyt ja nukahteli kesken puheenkin.
Lupasimme tulla pian uudellen jolloin mieheni nyökkäsi tyytyväisenä ja nukahti jälleen.
Saimme lääkäriltä kuulla että häneltä on löytynyt TT-kuvauksessa mm. märkäpesäke pallean takaa ollen erittäin vaikeassa paikassa, eikä voi tehdä muuta kuin asentaa neula jolla poitetaan sitä märkää eritettä. Asennuksen tekee kirurgi ja röntgenlääkäri yhdessä.
Soitin aamulla miehelleni, olihan aluesairaalassa suorat numerot sairasvuoteelle, joka oli huomattava parannus tilanteeseemme. Hän kertoi itse mitä hänelle tehtiin ja miksi.
Kun taas menimme häntä tervehtimään,hänelle oli asennettu kaikkiaan 5 letkua ja potilassängyn laidat olivat nostettu ylös. Mieheni oli itsekin erittäin järkyttynyt tilanteestaan ja pyysi napakasti minua poistamaan laidat että hän pääsee wc-hen. Hän alistui melko hyvin tilanteeseensa kun selitin tilanteen että näin on nyt pakko tehdä ja sinulle on laitettu vaippa ettei tarvitse nousta ylös.
Aamuisen puheluni yhteydessä mieheni sanoi heti rauhallisesti että hän ei tästä selviä, hän kuolee... kertoen rukoilleensa että pääsisi jo kivuistaa eroon ja pois täältä elämästä kun kivut ovat yltyneet erittäin rajusti.
Sanoi mm. että hän on saanut elää niin hyvän ja helpon elämän että hän saa nyt viime hetket kärsiä......
Puhelu lopetettiin siihen että lupasin tulla seuraavalla bussilla ja olen hänen luonaan koko iltapäivän ja illan.
Hänen huonetoverinsakin oli kotiutettu joten hän oli yksin potilashuoneessa. Häntä ei kiinnostanut enään radio eikä tv:eet. Kovat lääkkeet aiheuttivat hallusinaatioita joista hän kertoi ja samalla ymmärsi täysin että ne nähdyt "kuvat" johtuvat lääkityksestä. Kaikki näyt olivat kauniita ja asettuivat lapsuus- ja nuoruusaikaan.
Hänellä oli kova halu päästä kotiin mutta tyyntyi kun sanoin että pääsee heti kun tulehdusarvot asettuvat kohdalleen. Hän ei enään nukahdellut vaan oli erittäin rauhaton ja nyki letkujaan, pyytäen laskemaan sängynlaidat alas.
Hän ei ollut halunnut syödä muuta kuin mehukeittoa. Turvotukset olivat vaan lisääntyneet. Tilanne vaikuttaa nyt niin lopulliseslta ja toivottamalta.
Tapanani oli soittella hänelle myös iltaisin ja juttelimme aina niitä näitä... Olimmehan jo kuukaisia keskustelleet hänen mahdollisesta elämänsä hiipumisesta koska lääkärit olivat kertoneet suoraan ettei hän parane tästä sairaudesta. Onhan hän sairastanut eri syöpäsairauksia jo kaikkiaan 4:n vuoden ajan. Hän on kertonut toiveensa omasta hautaan siunaamisestaankin, toivoen että se tapahtuu vain meidän läheisten läsnäollessa eikä missään tapauksessa mitään "sirkusta", niinkuin hän aina hautajaisia nimitteli,
Soitin vielä toisen kerran illalla, hän ei vastanut soittooni, olikohan hänelle annettu lääkettä unen saantiin, ehkä hän nukkuu jo, soitan taas aamulla.
7.8.2012
Syöpä ehkä etenee ?
Viime kesänä kävimme mökillä muutaman kerran ja mieheni sai harrastaa mielipuuhaansa; kalastusta.
Yleiskunto oli heikentynyt entisestään niin että vedin perämoottorin hänelle käyntiin kun hänen voimansa eivät siihen riittäneet. Tosin kalareissu verkonlaskuineen väsytti kalamiestä senverran ettei jaksettu verkkoja selvittää, siellä ne ovat saavissa niine hyvineen venevajassa ja varmaan jäävätkin häneltä selvittämättä.
Tämän kesän kalareissut olemme unohtaneet kokonaan, voimamme riittävät ainoastaan pihapiirin puuhasteluihin.
Miehelläni on syöpäkasvain lisämunuaisessa ja terveydentilanne on ollut melkein tähän asti ihan siedettävä, hän onkin jaksaanut päivittäin työskennellä kellariverstaassaan tehden puutöitään ja huolehtien edelleen pihasaunan lämmityksestäkin.
Heinäkuun alussa hänellä kivut lisääntyivät vatsan ja selän alueella, joten yöunet olivat katkonaisia meillä kummallakin, herään kun hän herää ja lähtee liikkeelle... seisten ja kävellen kivut hiukat helpottavat.
Heinäkuun 13 päivänä, jolloin oli vielä perjantai, sain hänelle vastaanottoajan Hyvinkään keuhkopolille ja tutulle lääkärille, varattu aika olisi ollut vasta 6.8.
Hänelle määrättiin ensimmäisen kerran vahvaa hermoston kautta vaikuttavaa kipulääkettä.
Lääkityksen vuoksi hän ei voi enään ajaa autoa ja se oli kova paikka miehelle jolla pitää olla aina oma-auto käytettävissä. Tähän asti on Hyvinkäälläkin käyty omalla kyydillä, nyt saadaan käyttää taxia tai ambulanssia joiden omavastuu on vain 9,25 euroa ja siinä kyydissä voi olla myöskin saattaja mukana.
Uudet kipulääkkeet toivat lisää haittavaikutuksia mm. suolen toiminta lamaantui, eikä ulostuslääkekään auttanut. Yleiskunto romahti huomattavasti, hän jopa kaatui lattialle mennessään alkuyöstä vessaan. Sain juuri ja juuri hänet ylös ja sängylle, emme voineet enään nukkuakaan kun kivut vain lisääntyivät ja hän pyysi soittamaan sairasauton että pääsee sairaalaan. Viikko vierähti Hyvinkään sairaalassa, kävimme päivittäin häntä katsomassa. Hän piristyikin aivan silmin nähden, auttaen huonekaveriakin joka oli vielä kehnommassa kunnossa.
Mieheni oli erittäin tyytyväinen saamaansa hoitoon ja pyysikin meitä tuomaan tullessamme tekemiään puisia talousesineitä jotka hän halusi jakaa hoitajille kiitokseksi hyvästä hoidosta
Kotiuduttuaan tuntui että vointikin vähän parani, tosin päivät kuluivat lepäillen ja tv:tä katsellen. Olinkin tallentanut kaikki hänen miekiohjelmansa joita olikin mukava sohvalla loikoillen katsella. Kellariverstaalle hän ei vielä jaksanut mennä.
Yhteyden otot ystäviin tuli hoidettua kännykällä ja kävipä pari entistä työkaveriakin tervehtimässä, tuoden toipilaspäiviin piristävän tuulahduksen.
Toivottavasti voimat vielä palautuvat ja elämämme jatkuu tuttua latuaan, nauttien keskikesän kauneudesta, grillaamalla ja muurinpohjalettuja paistellen.
Yleiskunto oli heikentynyt entisestään niin että vedin perämoottorin hänelle käyntiin kun hänen voimansa eivät siihen riittäneet. Tosin kalareissu verkonlaskuineen väsytti kalamiestä senverran ettei jaksettu verkkoja selvittää, siellä ne ovat saavissa niine hyvineen venevajassa ja varmaan jäävätkin häneltä selvittämättä.
Tämän kesän kalareissut olemme unohtaneet kokonaan, voimamme riittävät ainoastaan pihapiirin puuhasteluihin.
Miehelläni on syöpäkasvain lisämunuaisessa ja terveydentilanne on ollut melkein tähän asti ihan siedettävä, hän onkin jaksaanut päivittäin työskennellä kellariverstaassaan tehden puutöitään ja huolehtien edelleen pihasaunan lämmityksestäkin.
Heinäkuun alussa hänellä kivut lisääntyivät vatsan ja selän alueella, joten yöunet olivat katkonaisia meillä kummallakin, herään kun hän herää ja lähtee liikkeelle... seisten ja kävellen kivut hiukat helpottavat.
Heinäkuun 13 päivänä, jolloin oli vielä perjantai, sain hänelle vastaanottoajan Hyvinkään keuhkopolille ja tutulle lääkärille, varattu aika olisi ollut vasta 6.8.
Hänelle määrättiin ensimmäisen kerran vahvaa hermoston kautta vaikuttavaa kipulääkettä.
Lääkityksen vuoksi hän ei voi enään ajaa autoa ja se oli kova paikka miehelle jolla pitää olla aina oma-auto käytettävissä. Tähän asti on Hyvinkäälläkin käyty omalla kyydillä, nyt saadaan käyttää taxia tai ambulanssia joiden omavastuu on vain 9,25 euroa ja siinä kyydissä voi olla myöskin saattaja mukana.
Uudet kipulääkkeet toivat lisää haittavaikutuksia mm. suolen toiminta lamaantui, eikä ulostuslääkekään auttanut. Yleiskunto romahti huomattavasti, hän jopa kaatui lattialle mennessään alkuyöstä vessaan. Sain juuri ja juuri hänet ylös ja sängylle, emme voineet enään nukkuakaan kun kivut vain lisääntyivät ja hän pyysi soittamaan sairasauton että pääsee sairaalaan. Viikko vierähti Hyvinkään sairaalassa, kävimme päivittäin häntä katsomassa. Hän piristyikin aivan silmin nähden, auttaen huonekaveriakin joka oli vielä kehnommassa kunnossa.
Mieheni oli erittäin tyytyväinen saamaansa hoitoon ja pyysikin meitä tuomaan tullessamme tekemiään puisia talousesineitä jotka hän halusi jakaa hoitajille kiitokseksi hyvästä hoidosta
Kotiuduttuaan tuntui että vointikin vähän parani, tosin päivät kuluivat lepäillen ja tv:tä katsellen. Olinkin tallentanut kaikki hänen miekiohjelmansa joita olikin mukava sohvalla loikoillen katsella. Kellariverstaalle hän ei vielä jaksanut mennä.
Yhteyden otot ystäviin tuli hoidettua kännykällä ja kävipä pari entistä työkaveriakin tervehtimässä, tuoden toipilaspäiviin piristävän tuulahduksen.
Toivottavasti voimat vielä palautuvat ja elämämme jatkuu tuttua latuaan, nauttien keskikesän kauneudesta, grillaamalla ja muurinpohjalettuja paistellen.
2.8.2012
Vierailu lypsytilalla
Lapsuuden muistot palailivat mieleen kun sain vierailla Suvin "työmaalla" eli lypsytilalla, missä hän työskentelee aina ajoittain lomittajana.
Lypsettäviä viitisenkymmentä, iltalypsy olikin meneillään, kun saavuin tilalle.
Kyllä on lypsykoneetkin muuttuneet vuosikymmenien kuluessa, onhan siitä jo puolivuosisataa kun lypsin lehmiä ALFA-LAVAL´illa kotinavetassa.
Nyt lypsetään 8 lehmää yhtäaikaa.
Tilan "nuoriemäntä" silittelee navetan "vanha rouvaa".
Vasikoiden ruokkiminen on nyky lastenkin mielipuuhaa, niin oli silloinkin kun olin pikkutyttö.
Suvi seurustelee hiehojen kanssa.
Vähän ammut ihmettelivät ketä me olimme ?
Hiehoja oli pihatto pullollaan , ainaskin 50 ja ihania vasikoita omissa karsinoissaan.
Tilan isäntäväki kutsuivat meidät kaffeelle ja saimme nauttia uunituoretta pannukakkua joka oli tehty ternimaidosta, ah niin herkullista :)
Saimme vielä 10 litraa ternimaitoa kotiin vietäväksi, kyllä kelpaa taas tehdä uunijuustoa ja paistaa lettusia....
Ihaillen täytyy todeta että on vielä nuoria pariskuntia jotka jaksavat tehdä elämäntyönsä maatalousyrittäjinä, työtä on paljon ja työ on raskasta vaikkakin tilat ovatkin pitkälle koneistettuja.
Kiitokset Suville että sain kyläillä lypsytilalla ja kiitos talonväelle vieraanvaraisuudesta.
Toivonkin nuorelle yrittäjäperheelle menestyksellistä tulevaisuutta !
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)