Viimeinen yhteinen päivämme

Aamun valjetessa yritin tavoittaa miestäni mutta hän ei edelleenkään vastanut puhelimeen. Minulle tuli vahva tunne että nyt on kiire sairaalaan.

Koiran kanssa "pikalenkki" ja seuraavaksi taas puhelimeen, lopulta soitin hänen omalle hoitajalleen ja sain kuulla mieheni voinnin huonontuneen taas eilisestä huomattavasti.

Hän oli yöllä ollut erittäin rauhaton ja olikin repinyt kaikki piuhat, ilmoittanut ärtyneenä haluavansa lähteä kotiin heti.  Lääkäri oli määränyt annettavaksi rauhoittavaa lääkettä ja luvan laittaa potilas lepositeihin. Aamuyö olikin ollut rauhaisampi ja aamulla hän oli mennyt tajuttomaksi. Hoitaja kehoitti tulemaan pikaisesti jos haluaa vielä hyvästellä.

Lähdin heti taxilla, en halunnut herätellä vielä tyttöjä ja haluin varmistaa itse tilanteen kun en millään uskonut hoitajan kertomaa tajuttomuutta todeksi, se ei vaan mennyt jakeluuni, eihän hänen tilanteensa voi näin äkisti muuttua.

Näky oli karmea, lepositeiden vuoksi. Hänellä oli toinen käsi vapaana ja kun kysyin häneltä kuuletko puheeni; hän puristi kättäni, ihan voimakkaasti.

Juttelin hänelle ja rauhoitin häntä, ettei ole mitään pelättävää... 

Hän oli toisinaan jossakin muualla (tajuton) mutta kun pyysin hänen avaamaan silmänsä niin hän avasi ne, kuitenkin katsoen vain kattoon aivan kuin ei olisi nähnyt mitään. Jatkoin juttelua pitäen häntä kädestä ja tunsin selvästi käden otteesta että hän kuuli kaiken puheeni, reakoiden puheeseeni pienellä puristuksella.

Hän vei käteni voimakkaasti lepositeen päälle ja painoi voimakkaasti, vatmaankin side painoi jo entisestään kipeää vatsaa. Pyysin hoitajaa poistamaan siteet. Hän sanoi jälleen ihan selvästi että "Hyvä".

Hengitys oli käynyt vaikeaksi vaikka hänelle annettiin lisähappea. Jokaisen kahden tunnin välein hän valitti ääneen, joten hänelle annettiin voimakkaita lääkkeitä pistoksena suoraan lihakseen.

Hälytin kaikki lapset paikalle ja kerroin mikä on Pappamme tilanne. Poikammekin ehti vielä käydä katsomassa isäänsä. Koin huonoa omaa tuntoa kun olin sanonut hänelle että tämä sairaalajakso on vain välitilanne, kohta hän taas virkistyy ja tulee kotiin, tulette sitten käymään, ettei tarvitse välttämätta tulla sairaalaan.

Molemmat lapsenlapseni olivat koko iltapäivän kanssani sairasvuoteen vierellä, kehoitinkin heitä lähtemään kotiin kun itse jään yöksi sairaalaan. Hoitaja olikin luvannut viereisen pedin minulle ja luvannut tuoda pyjaman ja hammasharjankin.

Saimme empaattisen kohtelun hoitajilta, he huolehtivat meidänkin hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Lääkärikin käväisi potilaan luona tiedustellen meiltä että olemmeko tietoisia tilanteesta, olimmehan me, hoitaja oli kertonut kaunistelematta ettei mieheni varmaankaan nää enään huomista.

Hyvästelin hänet lopullisesti.

Mieheni hengityskin tasaantui eikä hän liikuttanut enään jalkojaan eikä käsiään.

Nyt hän oli jo jossain kaukana missä ei enään ole yhteyttä meihin ihmisiin.

Hänelle annettiin edelleen kipulääkettä pistoksina. Yöhoitaja kävi luonamme useasti vain katsomassa ja vahvistaen myötäeläen vointiani.

Valmistauduin nukkumaan, en kuitenkaan saanut unta vaan kuuntelin hänen hengitystään ja jätinkin yövalon palamaan että nään hänet koko ajan.

Hitaasti hengitys vaan hidastui ja ikäänkuin keveni, rinta ei noussut enään ...

oli pitkiä hengityskatkoksia. Nousin ylös hänen viereensä. Heikko syke tuntui vielä... hän veti vielä muutaman harvan hengityksen ja sitten hän vai hiljeni...

nukkui kauniisti ikiuneen.

Katsoin vaistonomaiseti kelloa se oli 23,35. Soitin hoitajan paikalle..hän kutsui lääkärin tekemään asianmukaiset tutkimuksensa, todetakseen kuoleman.

Odotellessamme ilmoitin kaikille lapsilleni ja lastenlapsille surusanoman.

Lastenlapsi tuli pikaisesti takaisin, turvakseni.... yöhoitaja oli kanssamme koko ajan lohduttaen ja samalla kertoen heidän toimintatavoistaan vainajan hoidossa.

Vaikka olimme tehneet surutyötä kaikkiaan 4 vuotta, tämä tuli niin äkkiä ja on niin lopullista ja lohdutonta

Tämä päivä oli myöskin 47. hääpäivämme.