Tein taannoin päätöksen lähteä seurakunnan järjestämään sururyhmään mukaan. Syksyllä aloitti uusi ryhmä mutta en uskaltanut silloin mukaan mutta nyt se onnistui. Olin ehkä vahvempi jo lähtemään ryhmään jossa käsitellään ihmiselle , ainakin minulle, elämän kipeimpiä asioita.
Tänä iltanakin sytytän kynttilän Matin muistoksi, niin olen tehnyt jokaisena iltana hänen pois nukkumisensa jälkeen. Ikävä on valtava.
Miten jaksan mennä keväällä mökille, yksin. Siellä on viimeiseltä yhteiseltä kalareissulta vielä verkotkin saavissa selvittämättä... voimat hiipuivat ja tuli kiire kotiin lepäämään.... ehtiihän nuo selvittäää.... enään ei ole kiirettä minnekään...
Elämä jatkuu kuitenkin , kaikesta surusta huolimatta ja niinhän sen on jatkuttavakin. En ole kuitenkaan yksin enkä koe olevani yksinäinen.
Olen varmaankin asettanut liian suuret odotuksen "Sururyhmän" tuomaan apuun, toivonkin että voisin omalta kohdaltani olla myöskin avuksi ja lohdutukseksi muille ryhmän jäsenille. Olenkin päättänyt lähteä mukaan avoimin ja vastaanottavin mielin.
6 kommenttia:
Halaus sinulle. Voimia.
tuksu
Iso rutistus hali sinulle.
Kiitos !
Toivottavasti koet sururyhmän hyväksi.
Kun Poikani menehtyi toukokuussa -08 niin menin seurakunnan sururyhmään melkein heti, -olikohan loka- vai marraskuussa. Se oli kuitenkin liian aikaista. Olin varmasti vielä jonkinlaisessa `shokissa`enkä pystynyt oikein asiaa käsittelemään, -en tosin pysty vieläkään...
Ja varmaan sekin vaikutti että olin nuorin ja lisäkseni oli vain yksi -jo vanhempi- äiti jonka jo yli 40v poika oli tehnyt itsemurhan, muut taisivat olla leskiä. Suru kuitenkin oli kaikilla suuri ja tavallaan sama.
Aurinkoista alkavaa viikkoa!
Jatka nauttimista arkipäivän asioista! Joskus tuntuu, kuin vain paljon menettäneille annettaisiin avaimet tähän terapiaan. Sitä tajuaa, että mikään ei ole itsestään selvää. Mutta ikävä ei lopu koskaan, pitää vain oppia elämään sen kanssa. Ja ajan myötä olo helpottuu. Ehkäpä kyseessä on vain tapahtuneen hyväksyminen, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Kuolema on osa elämää, mutta maailma on kaunis. Katsellaan ja ihaillaan sitä, kun vielä voimme! Surutyötä tulee tehtyä siinä sivussa - eihän sillekään ole oikotietä. Ei kannata luovuttaa, meillä on vain yksi elämä! Ja aika ei ole meidän käsissämme, kannattaa yrittää tehdä matkasta niin miellyttävä, kuin olosuhteisiin nähden voi. Halauksia!
Se toinen mummo täältä maailmalta
<3
Lähetä kommentti