Nyt se päivä koitti kun saan asustaa pientä tölliäni ihan itsekseni !
Vanhempi lapsenpapsistani; Suvi muutti Nurmekseen, pohjois karjalaan, opiskelemaan oppisopimuksella lähihoitajaksi.
Vili-koira jäi vielä luokseni mutta Velmu-hauva lähti emäntänsä mukaan.
On tätä yksikseen oloakin aivan opeteltava elämään, ei se niin helppoa olekaan kun luulin sen olevan. Outoa kun ei yläkerrasta kuulu minkäänlaisia asumisen ääniä. Hiljaisuus on todellista. Autot eivät pyrähdä pihaan niinkuin ennen, kun nuoret tulivat ja menivät yhtenään... jääkaappikin on melkein tyhjä... pyykkikoneeellekaan ei ole hommia kuin osaksi entisestään.
Hiukan on haikea olotila, oiskohan se ikävää ??? Nyt tapaa pirteää ja positiivista, joskus myöskin niin kiukkuista tyttölasta vain harvoin, ehkä kerran kuussa , kun hän pitkällä vapaallaan pääsee käymään täällä eteläisessä suomessa. Mutta onhan puhelimet ja naamakirjat millä pidämme yhteyksiä monesti päivässä.
Pääasiahan on että Suvi löytäisi nyt sen oikean ammatin jonka kokee omakseen ja joka antaa myöskin tekijälleen sitä jotakin, eli muutakin kuin vaan sen pienen rahallisen korvauksen.
Ja ainahan Suvi on tervetullut takaisin jos hänen elämäntilanteensa sitä tarvitsee. Täällä me jatkamme yksinasumisen opettelua Vili-hauvelin kanssa nauttien kesän kukkaloistosta pihapiirissä ja ikkunoilla. Vili tosin nauttii eniten oleilusta pähkinäpuun varjossa, varsinkin jos saa kaluttavakseen ihan oikean luun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti