On saatu nauttia talvisista pakkas keleistä, lumi narskuu kengän aivan kuin enen vanhaan. Kuva on napattu jostakin postikortti mainoksesta, eikä ole kuvan ottajasta mitään tietoa. Kaikesta huolimatta kuvassa on jotain vanhanaikaista, ehkä tuo riukuaita tekee sen tunnelman joka huokuu kuvasta. Luminen maisema on nyt samanlainen omasta ikkunastanikin katsottuna. Puiden ja pensaiden oksilla on kevyt harsomainen lumihuntu ja aurinko on laskeutumassa puiden latvojen taakse... kaunista.
Kun osaa nauttia pienistä ilonaiheista, niin saa olla melkein jatkuvasti onnellinen. Sitä taitoa opettelen päivttäin, eihän se aina ole helppoa mutta yrittänyttä ei laiteta. Opettelen sitä taitoa päivittäin ja onnistuin jo melko hyvin. Joskus vaan uutiset ja ympäristö pääsee suojavarustukseni läpäisemään niin törkeästi että ilon aiheet hämärtyvät. Kertaus on opintojen äiti, täässäkin hommassa.
Pakkas säät muistuttivat nipistelyllään etten ollut pukeutunut säiden edellyttämällä tavalla, joten kipin kapin vintille; ihan ikiomalle "kirppikselleni". Sieltähän se iänikuinen pilkkipukuni löytyi vinttikomeron orrelta. Aikoinaan melko vähän tuli puvulle käyttöä kun mielin jäille vasta kevätauringon jo lämmitellessä eikä tarvinnut mitenkään paksumpia varusteita ulkoiluun. Olen hankkinut pilkkipukuni johon kuuluu henkselihaalarit ja hupullinen pusakka jo 70-luvulla. Siitä varmaan johtuu että vetskarit menevät juri ja juuri kiinni. Puvussa on teddy-vuori, joten ei taida näillä seuduilla tulla sellaista ilmaa ettenkö tarkenisi.
Kovat pakkaset eivät ole vähentäneet ulkoiluani ja liikuntaani minkään vertaa ja siitä saa kiitoksen Vili-koirani, jonka ansiosta tulee lähdettyä joka säällä aamu- ja iltalenkeille.
Odottelin ja toivoin koko alkutalven lumentuloa että olisin päässyt lumitöihin, nyt sekin toive on toteutunut. Sais vaan vieläkin tulla taivaalta hiutaleita että pääsisi lumikolan kaa päivätansseihin.
Kun ulkoilee säännöllisesti ja saa sopivan annokse liikuntaa päivittäin pysyy paljon vireämpänä ja jaksaa istua tietsikan ääressä naputtelemassa. Eipä taida olla kehumista jos totta puhun; "Piika-kirja" projektini edistyy vähän nihkeästi, aina tuppaan löytämään jonkun tekosyyn ettei tarvitse keskittyä aiheisiini. Siinäkin on se aloitus vaikeinta, sitten kun pääsee kirjoittamisen alkuun niin jutut etenevät ja tekstiä soljuu sujuvasti. Toisaalta kirjoittaminen on minulle yksi harrastuksistani ja ihan vapaaehtoista. Toisaalta se tuntuu käyvän työstä, vieden ylimääräiset energiat mennessään. En yhtään ihmettele että kirjoittaminen toimii myöskin hyvänä terapiana jos on elämässä joitakin käsittelemättömiä asioita mitä pitäisi purkaa mielestä pois. Minulle niitä on jäänyt sielun syövereihin joita nyt puran kirjoittaen. Aloitin työsuhteeni kiemuroista mutta jatkan varmaankin kirjoittelua myöskin yksityiselämäni solmuja aukoen. Sen näyttä vain aika miten onnistun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti