26.12.2015

Jouluisia muistoja lapsuudesta

Mummulassa oli vanha ja iso joulukaktus aina täydessä kukassaan juuri joulunaikaan. Kaktusta pidettiin aina saman ikkunan kohdalla , amppelissa, eikä sitä viety edes kesäksi pihalle niin kuin nykyihmiset hoitavat joulukaktustaan.
Lapsuuden joulukuusi oli koristeltu  itse tehdyillä koristeilla ja oikeilla kynttilöillä.
Olkihimmeli ripustettiin kattoon aina ruokapöydän yläpuolelle.
Myöskin olkipukki muutti vintiltä takan reunukselle.
Lapsuudessani ei ollut sähkökynttilöitä, kynttilänjalat olivat puisia ja metallisia.
Nykyihmiset eivät  enää käytä paljonkaan puisia keittiövälineitä. Yllä oleva "sallattikaukalo" oli aina jouluisin ja juhlien aattoina ahkerassa käytössä. Tässä hakattiin alla olevalla hakkurilla punajuuret ja porkkanat pieniksi, kun tehtiin sillisallattia eli rosollia. Tosin  rosolliin laitettiin sillin sijasta suolasilakkaa. Siihen ei lisätty suolakurkkua eikä omenaa niinkuin nykyrosolliin laitetaan, se tarjottiin ilman vaaleanpunaista kermavaahtoakin.
Mieleeni tulivat nämä keittiön työvalineet koska sain pienenä tyttösenä auttaa mummua sallatin hakkuussa. Isoäitini otti aina minut arkisiin askareihinsa  mukaan, apulaisekseen. 
(Vastavalon kuva)
Kaikkein epämiellyttävin jouluvalmisteluihin kuuluva puuha oli kapakalan käsittely. Jo ne kuivat ja piikkiset epämääräisen oloiset kalat olivat inhotusta herättäviä. Niitä liotettiin koivuntuhka-vesi liuoksessa joitakin aikoja ja sen jälkeen niihin vaihdettiin raikas vesi päivittäin. Kyllähän niistä tuli ihan herkullista, valkoista kalanlihaa ja maistuihan se pippurin ja valkokastikkeen kera ihan hyvältä mutta en kyllä sitä enään halua joulupöytääni jo sen omaperäisen hajunkaan vuoksi, lapsena se tuhkavesikin oli rumaa ja likaista, enkä mahda mitään sille että se tulee muistoissa mieleeni vieläkin.

Syksyllä jo teurastettiin possu jonka lihat suolattiin puutiinussa ja säilytettiin piharakennuksessa, aitassa, näin myös joulukinkku sai suolauksensa. Aivan joulun alla syntynyt pieni vasikka joutui usein teuraaksi ja sen lihasta valmistettiin aladoobia jouluksi.

Iso leivinuuni lämmitettiin huolella ja siinä paistuivat leivonnaiset, laatikot ja viimeisenä iso kinkku. Muistan vieläkin ne joulunajan  herkulliset tuoksut. 

Piimäjuustot kuuluivat myöskin lapsuuden joulupöytään. Minulla on tallessa vieläkin iso-isoisän tekemä puinen juustomuotti 1800 luvulta.

Myöskin kotieläimille annettiin jouluna ylimääräinen vilja-annos ja leviteltiin lehmille ja hevosille pehmeämpi olkipeti yöksi. Linnuille kauralyhteet, koiralle isompi luu sekä kissoille kermaa.

Lapsuuden joululahjoista en muista mitään, ehkä niitä ei sodan aikana ja sen jälkeen jaettukaan. Muistan vaan mummulan runsaat jouluruuat, joulukoristeet ja joulukaktuksen. Muistaakseni ei muita joulukukkia ollutkaan.

Elettiin omavaraistaloudessa ja kaikki tehtiin itse. Koristeetkin oljista ja havuista, mielikuvitusta käyttäen. Juurekset olivat kasvimaan kesän satoa, maidot ja munat saatiin omasta navetasta ja kanalasta.  Joulukinkku omasta sikalasta. Viljatuotteet omilta pelloita, myllyn kautta jauhoiksi ja ryyneiksi. 
Sienet kerättiin luonnosta ja suolattiin itse. Marjat poimittiin metsästä ja puutarhasta, säilöen ne talven varalle. Oman pihan omenapuut tuottivat myöskin jouluhedelmät, omenat säilytettiin laarissa viljan seassa jouluun asti. Punaisia omenia ripustettiin myöskin kuusen koristeiksi.

Jouluaaton tunnelmaa juhlisti jouluevankeliumin lukeminen ja koko joulun aika oli rauhaisaa ja kiireetöntä. Muistan mummoni kauniin lauluäänen kun hän lauloi "enkeli taivaa". Kuunneltiin koko ajan radiota. Hämärästi muistan että pääsin myöskin papan kanssa rekiajelulle mutta pääosin oltiin kotosalla.

9.12.2015

75-vuotis- onnittelukäynti ystävän luona


Pitkäaikainen ystäväni täyttää ensiviikolla 75 vuotta, päätin käväistä jo etukäteen onnittelemassa, kun hänet hyvin tuntien , merkkipäivänä  hän tekee "häviämistempun" ja voi reissullaan olla koko ensi viikon. 

Onnistuimme Suvin kanssa yllättämään hänet positiivisesti. Veimme Amarylliksen onnittelukukkana joka toimii samalla joutervehdyksenä kun kukinta jatkuu oletetavasti ensi vuoden puolelle. kukalla oli tulossa myöskin pari kukkavanaa nuppuineen. Tiesin vanhastaan että amaryllis on hänen lempikukkansa.

Koko iltapäivä  hurahti kuulumisten päivityksessä ja vanhoja hyviä aikoja muistellessa, olemmehan entiset työtoveritkin 80-luvulta. Mukavaa huomioida hänen hyvä yleiskuntonsa ja viihtyvänsä edelleen omassa pienessä mökissään metsän reunassa. 

Meillä on paljon yhteistä; ammatit, lapsuus, elämän asenne, harrastukset ja mieliruuat. Päiväkahvipöydässä oli nytkin mm. paistettuja muikkuja, maukkaita uunituoreita sämpylöitä , aah niin hyviä. Emme ilmoitellet tulostamme ja meillä on periaatteena että talo elää tavallaan ja vieraat kulkee ajallaan. Eli tarjotaan sitä mitä omakin perhe sillä hetkellä syö. 
Olemme myöskin jonkin asteen erakkoja ja yksineläjiä mutta emme ole yksinäisiä. Meillä on vain muutama tosi hyvä ystävä ja tietysti jälkikasvumme, ettemme ole päivääkään yksin.

Ystävä esitteli merkkipäivän johdosta tullutta postiaan, oli seurakunnan kutsu syntymäpäivä juhlaan seurakuntakeskukseen ja kunnan kirje joka sisälsi täytettävän kyselylomakkeen jolla kartoitetaan asiakkaan elämän ja terveyden tilannetta niiltä jotka eivät vielä ole kunnan koti- ja tukipalveluiden piirissä. Kartoitus tehdään 75-100 vuotiaille ikäihmisille, viiden vuoden välein. Positiivista oli huomata kirjessä myöskin kunnan "Palveluopas ikäihmisille", mielestäni tässä tapauksessa oli hyvä saada opas kotiin postissa koska hän ei ole kirjaston asiakas eikä varmaan huomaa pyytää opasta apteekistakaan.

Meillä on ollut myöskin sama omalääkäri - Tuuli. Ystäväni  oli käynyt taas jokavuotisissa labrakokeissa ja lääkärin tarkastuksessa. Tuuli tohtorimme on opiskelemassa ja hänellä on sijainen joten sain  kuulla tuorekseltaan totuuden "sijais-tohtorimme" toiminnasta. Ystäväni on ollut aina oman terveysasemamme  palveluihin ja lääkäreihin  tyytyväinen mutta viime käyntiin hän on erittäin tyytymätön ja pettynyt. Täytyy toivoa että pysyy terveenä siihen asti kun oikea omalääkäri palaa taas "sorvin ääreen".

Ihmeen hyvin lapsenlapseni Suvi kesti meidän "pälpätystä" ja lupaili tulla vieläuudestaankin kanssani paremmalla ajalla että voidaan "povauttaakin", nyt ei siihen jäänyt aikaa. Mennään käymään kun joulun ajan pyhät on lusittu ja koittavat pitkät arkiviikot.

6.12.2015

Isäni Niilo Kustaa Johtela (Johansson) 28.5.1913-21.9.1991

 1939
1941
 Äiti-Lahja. isä-Niilo, Juhani-veli ja minä . 1945

Tänään, Itsenäisyyspäivänä muistelen omaa isääni , onhan tänään myöskin Niilon nimipäivä. Aikoinaan isä aina vitsaili siitä että hänempä nimipäivänään ihan liputetaan. Isäni oli koko sodan ajan, viisi vuotta,  lääkintämiehenä etulinjoilla. Kotiutui sodasta vielä ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mikä on tosiaan ihme kerrassaan. On se ollut kovaa aikaa myöskin äidille, kahden pienen lapsen kanssa anoppilan peräkamarissa Vihdissä. Onneksi Matilda-mummoni ja August-pappani ottivat minut hoiviinsa Haaviston mummulaan.
 Sodan päätyttyä isäni rakensi omin käsin ns. "huvilan" kotitilansa maille.
 50-luvulla isäni rakensi Haavistoon, Hakalan-tilalle uuden pytingin, nyt hiukan isomman. 
Isäni oli kätevä käsistään, häneltä onnistui vaikka minkälaista "puutyötä". Tämä lipas on tehty sodassa, joutoaikoina, tämänlaisia käsitöitä on säilynyt useitakin eheinä ja ovat nyt meille "arvoesineitä" juhlapaikoillaan.

Muistan myöskin hänen kauniin lauluäänensä kun hän lauloi aina ajaessaan hevoskyydillä heiniä hakemaan tapellon ladoilta tai mennessämme "takamettälle" rankojen hakuun.  Hän oli myöskin taidokas kynän käyttäjä, piirtäen meille ihan "näköisiä"eläinten ja ihmisten kuvia, mitä vaan osasimme pyytää. 

Ehkä maanviljelijän rankka työmäärä ja huolet, sammuttivat isäni taiteelliset lahjakkuudet.

Sytytän jälleen  Itsenäisyyspäivän kynttilät ja muistelen Niilo-isääni lämmöllä ja rakkaudella.