5.5.2013

Elämän rajallisuus

Parhaillaan sataa vettä ja rakeita, kevät tulee vieläkin keikkuen. Kuvan onnenpensa on kuvattu viimekesänä koska nyt siinä on vielä hyvin laihat kukkasilmut.

Menneellä viikolla on elämän rajallisuus tullut erittäin tuntuvasti mieleeni, olenhan saanut useita suruviestejä ja lähettänyt adresseja. Tämän päivän aikana kirjoitan vielä adressin Anna-Liisa-tädin omaisille. Voimani eivät vielä riitä osallistua hautajaisiin oman surutyöni vuoksi. 

Vakavan sairauden kourissa taistelleiden kuoleman läheisyys on jonkin asteisena aina mielessä mutta kun läheisen poismeno tosiaan tapahtuu niin se tulee pokkeuksetta aina yllätyksenä ja liian aikaisin. Tulee tunne että niin paljon jäi sanomatta, olisin voinut pitää enemmän yhteyttä... selittelen mielessäni monia syitä miksi en käynyt tai soitellut.... 
Näin vaan käy elämässa että kun ihminen on kuihtumassa niin hänet unohdetaan tai pelätään uutta ja outoa tilannetta kohdata sairas ihminen. On ymmärrettävää ettei haluta rasittaa sairasta henkilöä liiaksi kun ei ole mitään tärkeää asiaa toimitettavana ...enään... Harrastuksiin liittyvät ystävät ja entiset työtoverit jäävät pois. jäljelle jää potilaan oma perhe, ne läheisimmät. Viimeisinä elin viikkoina perheenjäsentenkin vierailut  vievät tuntuvasti potilaan voimia kun levon tarve on kasvanut tuntuvasti tai normaali päivän rytmi on kadonnut kipujen häiritessä yöunia.

Elämämme rajallisuus vaan ole mielissämme ilman läheisten ja ystävien suruviestejä. Kuitenkin meidän tulisi se muistaa päivittäin ja elää niinkuin meneillä oleva päivä olisi viimeisemme. Osaammako ? Emme tosiaan!

Voisimme enemmän huomioida läheisiämme ja muistaa aamuisin kiitollisuus, herätessämme uuteen päivään, koska emme tiedä montako aamua meille suodaan ja kauanko saamme olla läheistemme elämässä.



3 kommenttia:

A kirjoitti...

Marja, kaikki mitä kirjoitat, on totta; niin helppoa on un ohtaa sairaat ja kuolevat. Heitä ikään kuin pelätään, ei osata sanoa mitään 'sopivaa'. Mutta kun on kerran kohdannut kuoleman, ei sitä tarvitse enää pelätä; sen totesin omalta kohdaltani vuonna 1992, kun poikani kuoli.<3

Tärkeintä on olla läsnä siinä hetkessä kuolevan ihmisen kanssa, ja elää se hetki täydesti hänen mukanaan!

tuksu kirjoitti...

Marja, kiitos kauniista postauksestasi!
Sinulla on hieno taito osata panna asiat paperille, vai pitääkö sanoa koneelle...
Äidin haurautta seuratessani huomasin, että moni ei enää halunnut tulla Äidin luo, vaikka Äiti oli vuosikymmenet ollut hyvä Ystävä monille.
Onneksi olimme me, lähellä, turvana ja tukena.
tuksu

Irene kirjoitti...

Sitä pitää niin itsestäänselvänä aviopuolisoaan, lapsiaan ja muita läheisiää, että sitä harvoin muistaa tuota poismenon mahdollisuutta.
Voimia sinulle, kun olet nyt niin monta läheistä menettänyt.