Vuokko-tätini oli 15 vuotias kun synnyin, joten hän joutui varmaankin hoitamaan minua pienenä ja olemaaan paljon vahtinani, mummun tehdessä askareitaan.
Vuokko-täti oli pitkään suvun vanhin henkilö, olihan hän jo saavuttanut kunnioitettavat 91 vuotta.
6.12.2017
Kuluneella viikolla sain suruviestin, Vuokko-tätini oli nukkunut ikiuneen, läheistensä saattelemana. Muistelen häntä lämmöllä. Voin vaan kuvitella miten suuri suru ja kaipaus on kohdannut hänen läheisiään.
Nyt kokonainen sukupolvi, äidin puolelta, on poistunut keskuudestamme. Isän suvun jäseniä on elossa vielä Maire-täti ja Arvo-setä.
Havahduin tajuamaan että nyt minä itse siirryin suvun vanhimmaksi. Miten kuluneet vuodet ovatkaan mennä vilistäneet niin nopeasti, vastahan me serkuksetkin olimme lapsina ja leikimme paljon yhdessä. Kyllä ihmisen elämän kaari on lyhyt, kun sitä miettii näin kauan eläneenä taaksepäin. Nuorena päivät, viikot ja vuodet eivät tahtoneet millään kulua eteenpäin, oltiin niin malttamattomia tulevaisuuden suhteen, piti saada kokea kaikkea heti ja nyt.
Suruviestin saavuttua pysähdyn aina ajattelemaan elämän rajallisuutta, pitäisi osata nauttia jokaisesta hetkestä kiitollisena, että saa vielä olla ja nauttia kaikesta ympärillään olevasta, niin luonnosta kuin läheisistään ja ystävistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti